Toujours Provence!

Photo ⎮ kuva:   midnightshivers.tumblr.com

ENG For a while longer, I want to linger in warmer climes and the books that I have been reading to keep myself warm in the winter evenings: Annie Hawes in Liguria, Peter Kerr in Mallorca, and the Provence trilogy by Peter Mayle...

Much to my sorrow, I recently learned that Mayle passed away in January 2018. In the last part of the trilogy, Encore Provence, Mayle, a self-proclaimed optimist, dreamed of planting olive trees, but realized that he would have to add an extra century to his life in order to surely enjoy the results of his work. – I regret not having any original English passages to share with you (if you know Finnish, see below) but I invite you to get a hold of the trilogy and, why not, Bon Appetit! Travels Through France with Knife, Fork and Corkscrew. 

FIN Viipyilen vielä hetken lämpimämmässä ilmanalassa ja kirjoissa, joita olen lukenut pitääkseni itseni lämpimänä talvi-iltoina: Annie Hawes Liguriassa, Peter Kerr Mallorcalla ja Peter Maylen Provence-trilogia... Kuulin äskettäin surukseni, että Mayle kuoli tammikuussa 2018. Vielä trilogian viimeisessä osassa Takaisin Provenceen Mayle haaveili istuttavansa itselleen oliivipuita mutta ymmärsi, että joutuisi lisäämään elämäänsä ylimääräisen vuosisadan, jotta pääsisi varmasti nauttimaan työnsä tuloksista. "Pidän itseäni optimistina, mutta rajansa kaikella."
Minä olen aina rakastanut piknikkejä, mutta seuraavan katkelman syntymäpäiväretki saa myös Maylen epäluulot häviämään – vaikka piknikseikkailun jälkeen alkaakin sataa kaatamalla.

"Voilà" Maurice sanoi. "Le restaurant est ouvert." Tasaisen ruohon peittämän aukean toiseen päähän oksiaan levittävän tammen varjoon oli katettu pöytä kymmenelle – raikas valkoinen liina, jääkulhot, kovitetut lautasliinat, kukat maljakoissa, kunnon ruokailuvälineet, kunnon tuolit. Pöydän takana oli kauan sitten tyhjäksi jäänyt kivimaja, entinen paimenen mökki, joka oli muutettu maalaisbaariksi; kuulin korkkien poksahtelua ja lasien kilinää. Epäluuloni piknikkejä kohtaan hävisivät siinä silmänräpäyksessä. Tämä oli niin kaukana kosteasta maasta ja muurahaisvoileivistä kuin olla saattoi. Maurice erotti osan aukiosta köysillä ja riisui valjaista hevoset, jotka kieriskelivät ruohikossa helpottuneina kuin korsetistaan vapautuneet arvokkaat rouvat. Diligenssin verhot oli vedetty eteen ja niiden takana nukkui retken nuorin osanottaja päiväuniaan, sillä aikaa kun me muut nautimme virkistävää jäähdytettyä persikkasamppanjaa mökin pikkuisella pihalla.
Ei mikään saa ihmisiä niin mainiolle tuulelle kuin hyvin järjestetty seikkailu, ja Mauricella tuskin olisi voinut olla kiitollisempaa asiakaskuntaa. Hän toki ansaitsi sen. Hän oli ajatellut kaikkea jääpalasista hammastikkuihin, eikä tosiaan ollut sitä vaaraa, että ruoka olisi loppunut kesken. Hän kehotti meitä pöytään ja tarjosi opastetun retken ateriaan; viiriäisenmunia, turskasta valmistettua kermaista brandadea, riistapateeta, täytettyjä tomaatteja, marinoituja sieniä – ja sitä rataa. Lounas levittäytyi pöydän päästä päähän, ja autereen läpi siilautuvassa auringonvalossa se näytti uskomattoman täydelliseltä asetelmalta, jollaisia löytyy vain taidekeittokirjojen sivuilta, niiden joita ei ikinä näe kenenkään keittiössä. (...)
Me söimme ja joimme sankarillisesti, nousimme ruokalajien välillä toipumaan eli kävelemään lasi kädessä, kunnes oli aika istahtaa uudelleen pöytään. Lounas kesti lähes neljä tuntia, ja kun lopulta pääsimme kahviin ja gâteauhun olimme saavuttaneet tyytyväisen velttouden tilan, jossa keskusteluakin johdettiin hitain liikkein. Maailma oli ruusuinen. Oli ihanaa olla viisikymppinen. – Peter Mayle: Provence nyt ja aina (WSOY 1993, suomentaja Pirkko Huhtanen)

Mayle rakasti myös sunnuntailounaita: "Sunnuntaisin syödään tavallista hitaammin ja juodaan vähän enemmän viiniä. Ei muisteta vilkuilla kelloa. Vierähtää pari tuntia, usein enemmänkin. Lopulta. ruokahalun tultua tyydytetyksi, saliin laskeutuu raukea rauha, kun lautaset korjataan pois, pöytäliinat pyyhkäistään puhtaaksi ja tarjolle tuodaan kahvia. Edessä avautuu laiska iltapäivä: kirja, nokoset, pulahdus veteen. (Peter Mayle: Bon appétit. Herkuttelua ja hyvää elämää Ranskassa, WSOY 2002, suomentaja Raija Viitanen)

 Love, Katja K.

Pinterest(ed)?

FOODIE | pique-nique

Beach & Finds

Photos ⎮ kuvat:   Katja K. #tenerife #puertodesantiago

ENG I'm just back from a soothing holiday in Tenerife, cleansed – less stress, less depression – and, hopefully, with a new perspective on life.

More than beach finds (that I love) my trip was about soul-searching: I was on a mission to design the life I love (I had brought with me a lovely book of the same name by Ayse Birsel, click here). – The fellow in the following Haruki Murakami extract makes beach finds a metaphor of his whole life... and I just can't help comparing the junk, as he calls it, the junk that the author can have imagined washing ashore in 1985 when Hard-boiled Wonderland and the End of the World was published, to today's debris. Let alone 2050, when there is expected to be more plastic in the seas than fish! – Let's love our seas and try to keep them special, in Murakami's words!

"You want to know about me?" she asked. "Where I was born, what I was like as a girl, where I went to school, when I lost my virginity, what's my favorite color––all that?"
"No," I said. "You're fine as you are. I'll learn more as it comes."
"I'd like to get to know more about you though, little by little."
"I was born by the sea," I said. "I'd go to the beach the morning after a typhoon and find all sorts of things that the waves had tossed up. There'd be bottles and wooden geta and hats and cases for glasses, tables and chairs, things from nowhere near the water. I liked combing trough the stuff, so I was always waiting for the next typhoon."
I put out my cigarette.
"The strange thing is, everything washed up from the sea was purified. Useless junk, but absolutely clean. There wasn't a dirty thing. The sea is special in that way. When I look back over my life so far, I see all that junk on the beach. It's how my life has always been. Gathering up the junk, sorting through it, and then casting it off somewhere else. All for no purpose, leaving it to wash away again."
"This was in your home town?"
"This is all my life. I merely go from one beach to another. Sure I remember the things that happen in between, but that's all. I never tie them together. They're so many things, clean but useless."
She touched my shoulder, then went to the kitchen. She returned with wine for her and beer for me.
"I like the moments of darkness before dawn," she said. "Probably because it's a clean state. Clean and unused."
She snuggled up close next to me on the sofa, pulling the blanket up to her breasts, then took a sip of wine. I poured myself some beer... – Haruki Murakami: Hard-boiled Wonderland and the End of the World (Vintage 2003, translated from the Japanese by Alfred Birnbaum)

FIN Palasin juuri rauhoittavalta lomalta Teneriffalle, puhdistautuneena, vähemmän stressaantuneena, vähemmän masentuneena... ja toivottavasti uusin silmin, joilla katsella elämää. Vaikka rakastankin rannoilta tekemiäni löytöjä, tässä matkassa oli kysymys pikemminkin itseni etsimisestä: halusin suunnitella elämää, jota rakastan (mukanani minulla oli Ayse Birselin samanniminen kirja, klikkaa tästä)! – Seuraavan Haruki Murakami -katkelman kaveri kuvailee koko elämäänsä juuri rannalta löytämiensä esineiden tai romujen, kuten hän niitä kutsuu, kautta. En voi olla mielessäni vertaamatta tätä romua, jota kirjailija on voinut kuvitella aaltojen huuhtovan rannalle vuonna 1985 kun Maailmanloppu ja ihmemaa julkaistiin Japanissa, merten nykyiseen saastumiseen! Puhumattakaan vuodesta 2050, kun merissä oletetaan olevan enemmän muovia kuin kalaa! Rakastetaan meriämme, yritetään pitää ne Murakamin sanoin erityislaatuisina!

"Haluaisitko tietää minusta?" hän kysyi. "Missä synnyin ja millainen lapsuuteni oli, mitä yliopistoa kävin tai milloin menetin neitsyyteni tai mikä on lempivärini, sen sellaista?"
"En", sanoin. "Nyt on hyvä näin. Haluan tietää sinusta vähitellen lisää."
"Minäkin haluan tietää sinusta vähitellen."
"Synnyin lähellä merta", sanoin. "Kun menin merenrantaan taifuunin jälkeen, rannalle oli jäänyt monenmoisia tavaroita. Aallot olivat huuhtoneet niitä sinne. Rannalta löysi paljon kaikenlaista, mitä ei osaisi kuvitellakaan: pulloja, sandaaleja, hattuja, silmälasikoteloita... mitä tahansa aina tuoleihin ja pöytiin saakka. En osaa arvata, miksi sellaiset tavarat olivat huuhtoutuneet rantaan, mutta pidin todella niiden etsimisestä, odotin innolla taifuunin tuloa. Ehkä jollekin toiselle rannalle hylätyt tavarat olivat matkanneet aaltojen mukana ja ajautuneet taas maihin."
Sammutin savukkeeni tuhkakuppiin ja laskin tyhjän lasin pöydälle.
"Meren tuomat tavarat olivat kaikki merkillisesti puhdistuneet. Pelkkää tarpeetonta roinaa, mutta kaikki ne olivat puhtaita, ei ollut mitään, mihin ei olisi voinut koskea siksi että se olisi ollut likainen. Meri on aivan erityislaatuinen olio. Aina kun katson taaksepäin omaa tähänastista elämääni, ajattelen niitä romuja meren rannalla. Minun elämäni on aina sellaista. Kokoan romuja ja puhdistan ne niin hyvin kuin pystyn ja heitän ne toiseen paikkaan – mutta ne ovat silti hyödyttömiä. Ne vain lahoavat siellä."
"Mutta siihenhän tarvitaan näkemystä? Niiden puhdistamisessa."
"Mitä hyötyä sellaisesta näkemyksestä muka olisi? Näkemystä nyt on etanallakin. Minä vain säntäilen rannalta toiselle. Muistan tapahtuneet asiat, mutta se on vain muistamista. Mikään niistä ei ole yhteydessä nykyiseen minääni. Minä vain muista ne. Ne ovat puhtaita, mutta hyödyttömiä."
Tyttö laski kätensä hartioilleni, nousi ylös sohvalta ja meni keittiöön. Hän avasi jääkaapin, otti esiin viiniä, kaatoi sitä lasiin ja toi sen tarjottimella, jolla oli myös uusi olut minua varten.
"Pidän pimeydestä ennen aamunkoittoa", hän sanoi. "Varmaan siksi, että se on puhdasta ja hyödytöntä."
"Mutta se aika on pian ohi. Aamu valkenee, sanomalehden jakajat ja maidon tuojat ilmaantuvat, junat alkavat kulkea."
Hän pujahti viereeni, veti peiton rintaan asti ja joi sitten viiniä. Kaadoin uutta olutta lasiin... – Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa (Tammi 2015, suom. Raisa Porrasmaa)

Love (life & beach finds), Katja K.

Murakami & Tempura

ENG Rainy summer days in Finland... a perfect occasion to read books – Haruki Murakami books – inside. In the following excerpt a couple in Norwegian Wood, set in the 60's, has a rainy rendez-vous – and eats tempura! I love tempura, and below you can find my recipe. (I've never been to Tokyo, and I think I want to go this winter! I wonder whether others have traveled to Japan inspired by Murakami?)

Beyond the window, it was raining - a really rainy season rain, pouring straight down without wind, soaking every single thing beneath. Long after the other students had filed out of the classroom, Midori went on sitting next to me without a word. Then she took a Marlboro from the pocket of her jeans jacket, put it between her lips, and handed me her matches. I struck a match and lit her cigarette. Midori pursed her lips and blew a gentle cloud of tobacco in my face.

"Like my hairstyle?" she asked.

"It's great."

"How great?"

"Great enough to knock down all the trees in all the forests of the world."

"You really think so?"

"I really think so."

She kept her eyes on mine for a while, then held her right hand out to me. I took it. She looked even more relieved than I felt. She tapped her ashes onto the floor and rose to her feet.

"Let's eat. I'm starving," she said.

"Where do you want to go?" I asked.

"To the restaurant of the Takashimaya department store in Nihonbashi."

"Why there of all places?"

"I like to go there sometimes, that's all."

And so we took the subway to Nihonbashi. The place was practically empty, maybe because it had been raining all morning.The smell of rain filled the big, cavernous department store, and all the employees had that what-do-we-do-now? kind of look. Midori and I went to the basement restaurant and, after a close inspection of the plastic food in the window, both decided to have an old-fashioned lunch assortment with rice and pickles and grilled fish and tempura and teriyaki chicken. Inside, it was far from crowded despite it being midday.

"God, how long has it been since I last had lunch in a department-store restaurant?" I wondered aloud, drinking green tea from one of those slick, white cups you only get in a department-store restaurant.

"I like to do stuff like this," said Midori. "I don't know, it makes me feel like I'm doing something special. Probably reminds me of when I was a kid. My parents almost never took me to department stores."

"And I get the sneaking suspicion that's all mine ever did. My mother was crazy about them."

"Lucky you!"

"What are you talking about? I don't particularly like going to department stores."

"No, I mean, you were lucky they cared enough about you to take you places."

"Well, I was the only child," I said.

"When I was little I used to dream about going to a department-store restaurant all by myself when I grew up and eating anything I liked. But what an empty dream! What's the fun of cramming your mouth full of rice all alone in a place like this? The food's not all that great, and it's just big and crowded and stuffy and noisy. Still, every once in a while I think about coming here."

"I've been really lonely these past two months," I said.

"Yeah, I know. You told me in your letters," Midori said, her voice flat. "Anyway, let's eat. That's all I can think about now."

We finished all the little fried and grilled and pickled items in the separate compartments of our fancy lacquered half-moon lunch boxes, drank our clear soup from lacquered bowls, and our green tea from those white cups. Midori followed lunch with a cigarette. When she had finished smoking, she stood up without a word and took her umbrella. I also stood up and took mine.

"Where do we want to go now?" I asked.

"The roof, of course. That's the next stop when you've had lunch in a department-store restaurant."

There was no one on the roof in the rain, no clerk in the pet department, and the shutters were closed in the kiosks and the children's rides ticket booth. We opened our umbrellas and wandered among the soaking wet wooden wet horses and garden chairs and stalls. It seemed incredible to me that there could be anywhere so devoid of people in the middle of Tokyo. Midori said she wanted to look through a telescope, so I put in a coin and held her umbrella over her while she squinted through the eyepiece.

In one corner of the roof there was a covered game area with a row of children's rides. Midori and I sat next to each other on some kind of platform and looked at the rain.

"So talk," Midori said. "You've got something you want to say to me, I know."

"I'm not trying to make excuses," I said, "but I was really depressed that time. My brain was all fogged over. Nothing was registering with me. But one thing became crystal clear to me when I couldn't see you any more. I realized that the only way I had been able to survive until then was having you in my life. When I lost you, the pain and loneliness really got to me."

"Don't you have any idea how painful and lonely it's been for me without you these past two months?"

This took me completely off guard. "No," I said. "It never occurred to me. I thought you were angry with me and didn't want to see me."

(...)

I drew her close and kissed her on the mouth.

"Drop the damn umbrella and wrap both your arms around me – hard!" she said.

"But we'll get soaking wet!"

"So what?" I want you to stop thinking and hold me tight! I've been waiting two whole months for this!"

I set down the umbrella and held her close in the rain. The dull rush of tyres on the highway enveloped like us fog. The rain fell without a break, without a sound, soaking her hair and mine, running like tears down our cheeks, down to her denim jacket and my yellow nylon windcheater, spreading in dark stains.

"How about going back under the roof?" I said.

"Come to my place. There's nobody home now. We'll both catch colds like this."

"It's true."

"It's as we've just swum across a river," Midori said, smiling. "What a great feeling!"

We bought a good-sized towel in the linen department and took turns going into the bathroom to dry our hair. Then we took the subway, with the necessary top-up tickets, to her flat in Myogadani."

- Haruki Murakami: Norwegian Wood  

FIN Sateiset kesäpäivät... täydellinen tilaisuus lukea kirjoja - Haruki Murakamin kirjoja - sisällä. Seuraavassa katkelmassa 60-luvulle sijoittuvan Norwegian Wood -teoksen pariskunnalla on sateinen rendez-vous, ja he syövät tempuraa! Rakastan tempuraa, ja olen lisännyt alle oman reseptini. (En ole koskaan ollut Tokiossa, ja minusta tuntuu, että haluan matkustaa sinne talvella! Onkohan kukaan muu matkustanut Japaniin Murakamin innoittamana?)

Ikkunan takana satoi – se oli oikeaa sadekauden sadetta: vettä tuli taivaan täydeltä ilman tuulen virettäkään ja se kasteli kaiken mahdollisen maan päällä. Vaikka muut opiskelijat olivat poistuneet salista jo aikoja sitten, Midori vain istui vieressäni sanomatta sanaakaan. Sitten hän otti Marlboron farkkutakkinsa taskusta, pani sen suuhunsa ja ojensi minulle tulitikut. Raapaisin tikun ja sytytin hänen tupakkansa. Midori mutristi huuliaan ja puhalsi kevyesti savua kasvoilleni.

"Pidätkö tosiaan tukastani?" hän kysyi.

"Se on upea."

"Miten upea?"

"Niin upea, että se kaataa kaikki puut kaikissa maailman metsissä."

"Oletko oikeasti sitä mieltä?"

"Olen oikeasti sitä mieltä."

Midori tuijotti minua vähän aikaa suoraan silmiin ja ojensi sitten oikean kätensä. Tartuin siihen. Hän näytti olevan vielä helpottuneempi kuin minä. Hän karisti tuhkaa lattialle ja nousi ylös.

"Mennään syömään. Minulla on hirveä nälkä", hän sanoi.

"Minne haluat mennä?" kysyin.

"Nihonbashiin, Takashimayan tavaratalon ravintolaan."

"Miksi kaikista paikoista juuri sinne?"

"Siellä on kiva käydä välillä, ei sen kummempaa."

Niinpä me menimme metrolla Nihonbashiin. Tavaratalo oli lähes tyhjä, luultavasti siksi että oli satanut koko aamun. Iso ja luolamainen rakennus tuoksui sateelta ja työntekijät näyttivät siltä, etteivät tienneet mitä tekisivät. Midori ja minä menimme pohjakerroksen ravintolaan, ja tutkittuamme vitriinin muovisia annoksia hetken päätimme molemmat ottaa vanhan ajan kylmän lounaslajitelman: riisiä, kasvispikkelssiä, grillattua kalaa, tempuraa ja teriyaki-kanaa. Ravintolassa ei ollut lainkaan ruuhkaa, vaikka oli keskipäivä.

"Hitto, on siitä aikaa, kun söin viimeksi tavaratalon ravintolassa", päivittelin ääneen. Joimme vihreää teetä kiiltavistä valkoisista kupeista, jollaisia löytyy vain tavaratalojen ravintoloista.

"Minusta on hauskaa tehdä tällaista", Midori sanoi. "Tässä on jotain jännittävää ja hienoa. Minulle tulee varmaan lapsuus mieleen. Vanhempani eivät ikinä vieneet minua tavarataloon."

"Minä valitettavasti muistan, ettei minua muualle vietykään. Äiti oli hulluna tavarataloihin."

"Voi sinua onnekasta."

"Miten niin? En oikein pidä tavarataloista."

"Tarkoitan, että sinusta välitettiin niin paljon, että sinua vietiin kaikkialle."

"Mutta minä olin ainoa lapsi", sanoin.

"Pienenä haaveilin usein siitä, että menen isona yksin tavaratalon ravintolaan ja syön siellä ihan mitä haluan. Voi mikä tyhjä haave! Mitä vitsiä on ahmia riisiä ypöyksin tällaisessa paikassa? Ruoka ei ole hääviä, ja paikka on muutenkin iso, ruuhkainen, ummehtunut ja meluisa. Silti haluan aina välillä tulla tänne."

"Olen ollut tosi yksinäinen viimeiset kaksi kuukautta", sanoin.

"Joo, tiedän. Kerroit siitä kirjeissäsi", Midori sanoo värittömällä äänellä. "Mutta nyt syödään. En pysty ajattelemaan mitää muuta."

Söimme kaikki pienet paistetut, grillatut ja säilötyt ruoat, jotka oli aseteltu erillisiin osioihin hienoihin puolikuun muotoisiin, lakkapuisiin laatikoihin. Joimme kirkkaan keiton lakkapuisista kulhoista ja vihreän teen niistä pienistä valkoisista kupeista. Midori sytytti tupakan ruoan päätteeksi. Poltettuaan hän nousi ylös sanomatta sanaakaan ja otti sateenvarjonsa. Minäkin nousin ja otin sateenvarjoni.

"Mihin haluat mennä seuraavaksi?" kysyin.

"Tietysti kattotasanteelle. Kun on syöty tavaratalon ravintolassa, katto on seuraava pysäkki."

Sateisella katolla ei ollut ketään. Lemmikkieläintarvikkeita myyvän kaupan myyjä oli poissa ja karusellin lippukoju ja kaikki kioskit olivat kiinni. Avasimme sateenvarjot ja kiertelimme likomärkien puuhevosten, puutarhatuolien ja kojujen seassa. Minusta tuntui käsittämättömältä, että keskellä Tokiota oli niin autio paikka. Midori halusi katsoa kaukoputkella, joten panin laitteeseen kolikon ja pitelin sateenvarjoa Midorin päällä hänen tähyillessään linssiin.

Yhdessä katon nurkassa oli katettu lava, jolla oli lasten pelikoneita. Midori ja minä istuimme vierekkäin sen reunalle ja katselimme sadetta.

"No, puhu", Midori sanoi. "Tiedän, että sinulla on asiaa minulle."

"En halua selitellä", sanoin, "mutta olin todellakin masentunut silloin. Pääni oli aivan sumea. Mikään ei mennyt perille. Yksi asia tuli minulle kuitenkin hyvin selväksi, kun en saanut enää tavata sinua. Tajusin, että olin pärjännyt siihen asti vain siksi, että sinä olit ollut elämässäni. Kun menetin sinut, paha olo ja yksinäisyys iskivät minuun toden teolla.

"Ymmärrätkö yhtään, miten vaikeaa ja yksinäistä minulla on ollut ilman sinua näiden kahden kuukauden aikana?"

Olin täysin äimänä. "En", sanoin. Ei ole tullut mieleenkään. Luulin, että olit vihainen etkä halunnut tavata minua."

(...)

Vedin Midorin lähelleni ja suutelin häntä suulle.

"Heitä hemmettiin se sateenvarjo ja halaa minua molemmilla käsillä – lujaa!" hän sanoi.

"Me kastumme likomäriksi!"

"Mitä sitten? Lopeta se järkeily ja rutista minua! Olen odottanut tätä kaksi kuukautta!"

Laskin sateenvarjon maahan ja halasin Midoria sateessa. Moottoritieltä kantautui renkaiden tasainen kohina, joka sulki meidät sisäänsä kuin sumu. Vettä tuli tauotta, ääneti, ja se kasteli meidän tukkamme ja virtasi kyynelten lailla poskiamme pitkin ja levisi tummiksi läikiksi Midorin farkkutakille ja minun keltaiselle tuulitakilleni.

"Mitä jos palattaisiin sisätiloihin", sanoin.

"Tule meille. Meillä ei ole ketään kotona. Vilustumme vielä molemmat."

"Se on totta."

"Niin kuin olisimme uineet joen poikki", Midori sanoi hymyillen. "Ihana tunne!"

Ostimme reilun kokoisen pyyhkeen liinavaateosastolta ja kävimme vuorotellen vessassa kuivaamassa tukan. Sitten me nousimme metroon, teimme tarvittavat vaihdot ja saavuimme Myodaganiin, missä Midori asui. 

- Haruki Murakami: Norwegian Wood (suom. Aleksi Milonoff)

Photo ⎮ kuva:   Sini Pennanen (Sininen Kuva), on Reilun kaupan ruokaa ja elämää, the first Fairtrade cookbook in Finnish.

Tempura, or deep-fried vegetables

Fairtrade ingredients

1 dl of beer, made of Fairtrade ingredients

Other ingredients
your choice of vegetables – zucchini, eggplant, bell peppers – sliced
1 egg
wheat flour (1 1/2 dl, i.e. 100 g for the batter + breading)
salt to taste

Breadcrumbs for breading
Oil for frying

Mix egg and beer. Stir in wheat flour. Turn the vegetable slices in flour (avoiding too much flour). Place the slices on a greaseproof paper side by side. Then dip the slices into the egg and beer and flour mixture, toss a few times, strain and bread with breadcrumbs.
Heat the oil and deep-fry the vegetable slices in oil for about 10 minutes and no more than 4–5 slices at a time. Turn them gently at least twice during frying. Place them on a paper towel and season with salt to taste.


Tempura, eli friteeratut kasvikset

Reilun kaupan ainekset
1 dl olutta, joka on valmistettu Reilun kaupan raaka-aineista

Muut ainekset
haluamiasi kasviksia – kesäkurpitsaa, munakoisoa ja paprikaa – viipaloituna
1 muna
vehnäjauhoja (1 1/2 dl eli 100 g frityyritaikinaan + leivitykseen)
suolaa maun mukaan

Leivitykseen: korppujauhoja
Paistamiseen: öljyä

Sekoita muna ja olut. Hämmennä joukkoon vehnäjauhot. Kääntele kasvisviipaleet jauhoissa (vältä liikaa jauhoja.) Nosta viipaleet leivinpaperin päälle vierekkäin. Upota viipaleet sitten muna-olut-jauhoseokseen, pyöräytä muutaman kerran, valuta ja leivitä korppujauhoissa.
Kuumenna öljy kuumaksi. Paista kasvisviipaleita öljyssä noin 10 minuuttia. Paista enintään 4–5 viipaletta kerrallaan. Käännä ne varovasti ainakin kaksi kertaa paistamisen aikana. Nosta talouspaperin päälle ja mausta halutessasi suolalla.

Love life, books – and Fairtrade, Katja K.