ENG Helen MacDonald's H is for Hawk accompanied me all through 2016 after I'd ordered an English copy the year before and later found the Finnish translation at a book swap, and I delved into the text, the two languages side by side. She'd lost her dad, and I was going through a betrayal, a devastating divorce.
"The archeology of grief is not ordered. It is more like earth under a spade, turning up things you had forgotten. Surprising things come to light: not simply memories, but states of mind, emotions, older ways of seeing the world. (199)
MacDonald, in her piece defined as creative or literary nonfiction, long-form or narrative journalism, paints a touching portrait of her beloved dad.
It is then that the knowledge of why my father watched planes drops into my head. When he and his friends had been small boys running feral across London bombsites, he'd told me, they collected things. Collected anything: shrapnel, cigarette packets, coins; mostly things that came in series. Things that could be matched and swapped; sets that could be completed. Collecting things like this, I realised, must have stitched together their broken world of rubble, made sense of a world disordered by war. And my father's aeroplanes were just as much of a set to collect: a series of beautiful, moving things with names and numbers, all deeply concerned with danger and survival. But there was more. Aeroplanes had wings. They took flight, and if you knew them, watched them, understood their movements, you could somehow take flight too; you could watch that Tupolev 104 take off and know it will cross borders you cannot cross except in your imagination. In a few hours it will be on a snowy Soviet airfield. Or any one of a thousand else. In watching the planes, you fly with them and escape. They enlarge your little world and spread it across the seas.
The notebooks are full of fierce attention to things I do not know. But now I know what they are for. These are records of ordered transcendence. A watcher's diary. My father's talk of patience had held within it all the magic that is waiting and looking up at the moving sky.
I put the notebook back and as I do I see there's a piece of brown cardboard between the next two notebooks on the shelves. Puzzled, I pull it out. It is a blank piece of thick card cut roughly along one edge. I turn it over. My heart misses a beat, because stuck on the other side is a silver doorkey under three inches of clear tape. And five words written in pencil.
Key to flat.
Love, Dad
Dad had posted it to me last year so I could stay at his flat in London when he was away. I'd lost it, of course. (266–267)
MacDonald's book is also a story on how she takes flight, observing her hawk, Mabel, do so as they bond together.
I close my copy of Bert's Treatise of Hawks and Hawking with a snap, and as the cover falls my hawk makes a curious, bewitching movement. She twitches her head to one side then turns it upside down and continues to regard me with the tip of her beak pointing at the ceiling. I am astonished. I've seen this head-turning before. Baby falcons do it when they play. But goshawks? Really? I pull a sheet of paper towards me, tear a long strip from one side, scrunch it into a ball, and offer it to the hawk in my fingers. She grabs it with her beak. It crunches. She likes the sound. She crunches it again and then lets it drop, turning her head upside down as it hits the floor. I pick it up and offer it to her again. She grabs it and bites it very gently over and over again: gnam gnam gnam. She looks like a glove puppet, a Punch and Judy crocodile. Her eyes are narrowed in bird-laughter. I am laughing too. I roll a magazine into a tube and peer at her through it as if it were a telescope. She ducks her head to look at me through the hole. She pushes her beak into it as far as it will go, biting the empty air inside. Putting my mouth to my side of my paper telescope I boom into it: 'Hello, Mabel.' She pulls her beak free. All the feathers on her forehead are raised. She shakes her tail rapidly from side to side and shivers with happiness. (113)
And through intertextuality the book becomes a tale on T. H. White (1906–1964), an English author best known for his Arthurian novels. I get emotional when MacDonald relives a moment in which White starts to neglect his Goshawk, Gos.
I think now that Whites's quest for the hawks was his final test of Gos: he was behaving like a fearful man who has finally won someone's love and, unsure of whether that love can be trusted, decides it is safer to obsess about someone else. But when I was small his actions were incomprehensible. 'WHY?' I'd howled. 'Why did he abandon his goshawk? I would never have done that!' My mother was wiping the bathroom mirror. I could see her face in it, and behind it my own, pale and outraged. It was my first reading of the book. I'd reached the bit about the sparrowhawks and was too upset to read any more. I'd jumped from my bed and gone looking for reassurance.
'Is this the Goshawk book you've been telling me about?'
'Yes! He's got his hawk ready to fly free but he starts making traps to try and catch some sparrowhawks and goes off and leaves the hawk behind and it's stupid.
A long pause.
'Maybe he was tired of his hawk,' she said, the hand with the cloth in it now pressed to the sink.
But this made no sense at all.
'But how could he be tired of a hawk?'
And now she saw I was upset, and she put down the cloth and drew me into a hug.
'I don't know, Helen. Maybe he was a silly man.'
(154–155)
Here, I'm naïvely reminded of a dialogue in Antoine de Saint-Exupéry's The Little Prince: "'People have forgotten this truth,' the fox said. 'But you mustn’t forget it. You become responsible forever for what you’ve tamed. You’re responsible for your rose.'" I'll leave the last word to MacDonald.
There is a time in life when you expect the world to be always full of new things. And then comes a day when you realise that it is not how it will be at all. You see that life will become a thing made of holes. Absences. Losses. Things that were there and are no longer. And you realise, too, that you have to grow around and between the gaps, though you can put your hand out to where things were and feel the tense, shining dullness of the space where the memories are. (171)
FIN Helen MacDonaldin H niin kuin haukka (Gummerus, suom. Irmeli Ruuska *) seurasi minua läpi vuoden 2016, sen jälkeen kun olin tilannut englanninkielisen kappaleen edellisvuonna ja myöhemmin kirjanvaihtopisteestä löytyi suomalainen käännös. Eläydyin tekstiin, kaksi kieltä rinnakkain. Kirjailija oli menettänyt isänsä, ja minä kävin läpi pettämistä, musertavaa avioeroa.
"Surun arkeologia ei ole järjestelmällistä. Pikemminkin se on maan kääntämistä lapiolla, niin että esiin ilmaantuu sellaista mikä on unohtunut. Päivänvaloon nousee yllättäviä asioita: ei vain muistoja vaan myös mielentiloja, tunteita, aiempia tapoja tarkastella maailmaa. (256)
MacDonald piirtää teoksessaan, joka voidaan määritellä luovaksi tai kirjalliseksi tietokirjallisuudeksi tai kerronnalliseksi journalismiksi, eteemme koskettavan muotokuvan rakkaasta isästään.
Ja silloin päähäni pälkähtää, miksi isä tarkkaili lentokoneita. Isähän oli kertonut, että kun hän oli juoksennellut pikkupoikana ystäviensä kanssa pitkin Lontoon pommitettuja tontteja, he olivat keräilleet tavaraa. Keräilleet kaikenlaista: kranaatinsirpaleita, savukeaskeja, kolikoita – enimmäkseen jotain sellaista mikä muodosti sarjoja. Esineitä, joita voi vertailla ja vaihtaa; sarjoja, joita voi täydentää. Tajusin, että sellainen tavaroiden keräily oli varmasti eheyttänyt heidän murskaksi hajonnutta maailmaansa, tuonut järkeä sodan sekoittamaan maailmaan. Ja tavallaan isän lentokoneetkin olivat keräilysarja: sarja kauniita, liikkuvia esineitä, joilla oli nimi ja numero ja joihin kaikkiin liittyi vahvasti vaaran ja eloonjäämisen tunne. Mutta oli siinä muutakin. Lentokoneilla oli siivet. Ne nousivat ilmaan, ja jos ne tunsi, jos niitä tarkkaili ja ymmärsi niiden liikkeet, tavallaan pääsi itsekin lentämään; voi katsella Tupolev 104:n nousua tietäen, että se ylittää rajoja, joita ei itse voi ylittää kuin mielikuvituksessaan. Muutaman tunnin kuluttua kone on jollakin lumisella lentokentällä Neuvostoliitossa. Tai jollakin muulla kentällä, joita on tuhansia. Tarkkailemalla lentokoneita lentää itsekin niiden mukana ja pääsee pakoon. Ne laajentavat omaa pientä maailmaa ja ulottavat sen merten taakse.
Muistikirjat pursuavat kiihkeää mielenkiintoa asioihin, joita en tunne. Mutta nyt tiedän, mitä katsomani merkinnät edustavat. Ne ovat todisteita järjestelmällisestä transsendenssistä. tarkkailijan päiväkirja. Kun isä oli puhunut kärsivällisyydestä, siihen oli sisältynyt kaikki odottamisen ja muuttuvalle taivaalle katsomisen taika.
Työnnän muistikirjan paikoilleen ja silloin huomaan, että hyllyssä kahden seuraavan muistikirjan välissä on ruskea pahvinpala. Kummissani vedän sen esiin. Se on tyhjä – paksusta kortista karkeasti leikattu pala. Käännän sen toisin päin. Sydämeni lyö tyhjää, koska kääntöpuolella on peukalonmittaisen kirkkaan teipinpätkän alle kiinnitettynä hopeanvärinen ulko-oven avain. Ja viisi lyijykynällä kirjoitettua sanaa.
Asunnon avain.
Rakkain terveisin: Isä
Isä oli lähettänyt avaimen minulle viime vuonna, jotta voisin asua hänen asunnossaan Lontoossa, kun hän oli muualla. Olin tietysti hukannut sen. (340–341)
MacDonaldin kirja on myös tarina siitä, kuinka hän pääsee lentämään tarkkaillessaan haukkansa, Mabelin, lentoa heidän suhteensa syvetessä.
Suljen Bertin Treatise of Hawks and Hawkingin, ja kun kirjankansi napsahtaa kiinni, haukkani tekee uteliaan, lumoavan eleen. Se nykäisee päänsä sivulle, kääntää sen ylösalaisin ja tarkastelee minua yhä, nyt nokankärki kattoon osoittaen. Olen hämmästynyt. Tuon päänkeikistyksen olen nähnyt ennenkin. Leikkivät muuttohaukanpoikaset tekevät noin. Mutta, että kanahaukat? Ihanko totta? Vedän luokseni paperiarkin, repäisen sen laidasta pitkän suikaleen, rutistan sen tolloksi ja ojennan sitä sormissani haukalle. Se nappaa tollon nokkaansa. Paperi rapisee. Ääni miellyttää haukkaa. Se rapisuttaa paperitolloa uudestaan ja antaa sitten sen pudota, kääntää päänsä ylösalaisin paperin osuessa lattiaan. Nostan sen ylös ja ojennan uudestaan haukalle. Mabel nappaa paperitollon ja pureskelee sitä taas hellävaroen: njam, njam, njam. Se näyttää käsinukelta, nukketeatterin krokotiililta. Sen silmät siristyvät linnunnauruun. Minäkin nauran. Käärin sanomalehden tötterölle ja kurkistan haukkaa sen läpi, ikään kuin katsoisin kaukoputkeen. Mabel painaa päänsä voidakseen katsoa minua aukosta. Se työntää nokkansa niin pitkälle kuin saa, pureksii sisällä tyhjää ilmaa. Painan suuni tötteröteleskoopin toiseen päähän ja mylväisen: 'Haloo, Mabel.' Haukka vetää nokkansa pois. Kaikki sen otsahöyhenet ovat pystyssä. Se täristää pyrstöään puolelta toisella ja värisee onnesta. (150–151)
Ja intertekstuaalisuuden kautta kirjasta tulee kertomus T. H. Whitesta (1906–1964), englantilaisesta kirjailijasta, joka tunnetaan parhaiten kuningas Arthurista kertovista romaaneista. Minun tunteeni nousevat pintaan, kun MacDonald elää uudestaan hetken, jona White alkaa laiminlyödä kanahaukkaansa, Gosia.
Nyt minusta tuntuu, että niiden haukkojen tavoittelu oli Whitelle viimeinen koetus Gosin koulutuksessa: hän käyttäytyi kuin pelokas mies, joka lopultakin on voittanut lemmittynsä rakkauden, mutta epäilee, voiko rakkauteen luottaa, ja päättää, että on turvallisempaa hullaantua johonkuhun toiseen. Mutta siloin kun olin pieni, hänen käytöksensä oli minusta käsittämätöntä. "MIKSI?" olin ulvonut. "Miksi hän hylkäsi kanahaukkansa? Minä en olisi ikimaailmassa tehnyt niin!" Äiti pyyhki kylpyhuoneen peiliä. Voin nähdä siinä hänen kasvonsa ja niiden takana omat kalpeat, vimmastuneet kasvoni. Luin kirjaa ensimmäistä kertaa. Olin päässyt varpushaukkakohtaan enkä pystynyt kiihtymykseltäni lukemaan yhtään pitemmälle. Olin hypännyt sängyn päältä ja mennyt pyytämään vahvistusta.
"Onko kysymys siitä kanahaukkakirjasta, josta olet kertonut?"
"On! Sen miehen haukka on valmis lentämään vapaana, mutta sitten hän alkaakin rakennella ansoja ja yrittää pyydystää varpushaukkoja, ja hän häipyy ja hylkää haukkansa, ja se on tyhmää."
Seurasi pitkä hiljaisuus.
"Ehkä hän oli kyllästynyt haukkaansa", äiti sanoi, ja nyt hänen räsyä puristava kätensä oli painautunut pesuallasta vasten.
Tolkuton ajatus.
"Mutta miten haukkaan voi kyllästyä?"
Nyt äiti huomasi, että olin poissa tolaltani, ja hän laski räsyn kädestään ja veti minut halattavaksi.
"En tiedä, Helen. Ehkä se mies oli hupsu."
(200–201)
Ja naiviin mieleen muistuu vuoropuhelu Antoine de Saint-Exupéryn Pikku prinssistä: "'Ihmiset ovat unohtaneet tämän totuuden', sanoi kettu, 'mutta älä sinä unohda sitä. Sinun on vastattava aina siitä, mitä olet kesyttänyt. Olet vastuussa ruusustasi.'" Jätän viimeisen sanan MacDonaldille.
Elämässä on aika, jolloin luulee, että maailma on loputtomiin täynnä uusia asioita. ja jonakin päivänä sitten huomaa, ettei se pidäkään paikkansa. Tajuaa, että tuleva elämä onkin täynnä aukkoja. Poissaoloja. Menetyksiä. Asioita, joita on ollut ja joita ei enää ole. Ja silloin myös huomaa, että on vain kasvettava niiden aukkojen ympärillä ja välissä, vaikka voikin ojentaa kätensä sinne missä jotain on ollut ja tunnustella jännittynyttä, hohtavaa hiljaisuutta siellä missä muistot ovat. (221)
*) Suomenkielisen laitoksen käännös ja sivunumerot ovat kirjan ennakkokappaleen mukaiset.
Love life, books – and book swaps, Katja K.
