On Simple Beauty

Photo ⎮ kuva ⎮ foto: Katja K.

ENG Last week I focused on some durable and recyclable products that I like. This week, on the contrary, I want to write about moderating consumption (always coupled with creatively recycling everyday objects, my favorite subject).

I love the way Axel Munthe puts it in his memoir dating from 1929, The Story of San Michele (John Murray Publishers). Whereas Munthe, a 20th century doctor and cosmopolitan of Swedish origins, was a relatively wealthy man, modesty and moderation in my life is mostly due to necessity. But I do share the love for simple beauty and for Italy, and especially the Campania region, with him. 

All I needed was a white-washed room with a hard bed, a deal table, a couple of chairs and a piano. The twitter of birds outside my open window and the sound of the sea from afar. All the things that I really cared for could be got for very little money, I should be quite happy in the humblest surroundings as long as I had nothing ugly around me. (225)

The gods sell all things at a fair price, said an old poet. He might have added that they sell their best goods at the cheapest rate. All that is really useful to us can be bought for little money, it is only the superfluous that is put up for sale at a high price. All that is really beautiful is not put up for sale at all but is offered us as a gift by the immortal gods. We are allowed to watch the sun rise and set, the clouds sailing along in the sky, the forests and the fields, the glorious sea, all without spending a penny. The birds sing to us for nothing, the wild flowers we may pick as we are walking along by the roadside. There is no entrance fee to the starlit hall of the Night. The poor man sleeps better than the rich man. Simple food tastes in the long run better than food from Ritz. Contentment and peace of mind thrive better in a small country cottage than in the stately palace in a town. A few friends, a few books, indeed a very few, and a dog is all you need to have about you as long as you have yourself. (271) 

As I saw it again I thought that San Michele looked more beautiful than ever. The house was small, the rooms were few but there were loggias, terraces and pergolas all around it to watch the sun, the sea and the clouds – the soul needs more space than the body. Not much furniture in the rooms but what there was could not be bought with money alone. Nothing superfluous, nothing unbeautiful, no bric-à-brac, no trinkets. A few primitive pictures, and etching of Dürer and a Greek bas-relief on the whitewashed walls. A couple of old rugs on the mosaic floor, a few books on the tables, flowers everywhere in lustrous jars from Faenza and Urbino. (294)   

FIN Viime viikolla keskityin joihinkin mieleisiini kestäviin ja kierrätettäviin tuotteisiin. Tällä viikolla haluan suosikkiaiheeni – eli jokapäiväisten esineiden luovan kierrätyksen – lisäksi kirjoittaa maltillisesta kulutuksesta. Mielestäni Axel Munthe ilmaisee asian kauniisti ensimmäisen kerran vuonna 1929 ilmestyneissä muistelmissaan, Huvila meren rannalla (WSOY 2010 (1929)). Siinä missä Munthe, viime vuosisadalla elänyt ruotsalainen lääkäri ja kosmopoliitti, oli suhteellisen varakas mies, vaatimattomuus ja maltillisuus ovat minulle lähinnä välttämättömyys. Mutta jaan kirjoittajan kanssa rakkauden yksinkertaiseen kauneuteen ja Italiaan – ja erityisesti Campanian alueeseen.

Minä en tarvitse muuta kuin huoneen, jonka seinät oli kalkittu valkoisiksi, kovan sängyn, yksinkertaisen honkapöydän, pari tuolia ja pianon, lintujen viserrystä avoimen ikkunani edustalla ja kaukaista meren kohinaa. Kaiken sen, mitä pidin todella arvokkaana, voin saada hyvin huokealla, minä olisin täysin onnellinen kaikkein yksinkertaisimmassa ympäristössä, kun siinä vain ei olisi mitään rumaa. (279–280) 

Jumalat myyvät kaikkea kohtuulliseen hintaan, sanoi eräs vanha runoiija. Hän olisi voinut lisätä, että he myyvät parhaat tavaransa huokeimpaan hintaan. Kaiken sen, mikä on todella arvokasta, voimme ostaa vähällä rahalla, vain se, mikä on tarpeetonta, tarjotaan korkeaan hintaan. Elämän kauneimmat antimet eivät ole myytävinä, me saamme ne lahjaksi kuolemattomilta jumalilta. He antavat meidän nähdä, miten aurinko nousee ja laskee, miten pilvet purjehtivat avaruudessa, näyttävät meille meren, metsät ja vainiot eikä siitä tarvitse maksaa mitään. Linnut laulavat meille ilmaiseksi, me saamme poimia kukkia maantien pientareeltakin. Yön suureen juhlasaliin, jota valaisevat tähdet, pääsee mitään maksamatta. Köyhä nukkuu paremmin kuin rikas. Yksinkertainen ruoka maistuu ajan pitkään paremmalta kuin Ritzin keittiössä valmistettu. Tyytyväisyys ja mielenrauha viihtyvät paremmin pienessä mökissä maalla kuin komeassa palatsissa kaupungissa. Niin kauan kuin ihmisellä on oma itsensä, tarvitsee hän vain muutamia harvoja ystäviä, muutamia harvoja, hyvin harvoja kirjoja ja koiran. (335–336) 

Kun nyt taas näin San Michelen, näytti se minusta ihmeellisemmältä kuin koskaan ennen. Talo oli pieni ja huoneita oli vähän, mutta siellä oli paljon loggioita, pergoloita ja terasseja, joilta näki auringon, meren ja pilvet – sielu tarvitsee enemmän tilaa kuin ruumis. Vähän huonekaluja huoneissa, mutta se, mitä niissä oli, oli sellaista, ettei sitä voida ostaa vain rahalla. Ei mitään joutavaa, ei mitään epäkaunista, ei mitään koru- ja rihkamatavaraa. Muutamia primitiivisiä maalauksia, eräs Dürerin etsaus ja kreikkalainen korkokuva valkoiseksi kalkitulla seinällä. Pari vanhaa persialaista mattoa mosaiikkilattialla, muutamia kirjoja pöydillä, kaikkialla kukkia kimaltelevissa faenzalaisissa ja urbinolaisissa maljakoissa. (366) 

ITA La settimana scorsa mi sono concentrata su alcuni prodotti durevoli e riciclabili che mi piacciono. Questa settimana, invece, voglio scrivere sulla moderazione dei consumi, sempre in relazione con la mia materia preferita, cioè, il riciclaggio creativo degli oggetti di uso quotidiano. Mi piace il modo in cui Axel Munthe, un medico e cosmopolita del 20° secolo di origini svedesi, parla della bellezza semplice nelle sue memorie risalenti al 1929 (La Storia di San Michele). Mentre Munthe era un uomo relativamente ricco, la modestia e la moderazione nella mia vita sono in gran parte dovute alla necessità. Oltre all'amore per la bellezza modesta, condivo con lui l'amore per l'Italia – e in particolare per la regione Campania. (Sono spiacente, ma per il momento mi mancano le traduzioni dei brani in italiano. Se volete, potete riferirvi a quelli in inglese pubblicati sopra.)

XXX, Katja K.